Russellia Ruttopuistossa

Päivittäisen reittini varrelle osuu antikvariaatti, jonka ulkopuolella on pieni myyntikärry josta voi ostaa opuksia 50 sentillä. Hömpän lisäksi kärryssä on välillä hauskoja tekeleitä, kuten esimerkiksi vuoden 1927 Suomen Kuvalehdet yksissä kansissa. Erinomaisen rattoisa.

Nappasin siitä joku aika sitten mukaani Bertrand Russellin muistelmat (osa II, vuodet 1914-1944) ja kiinnostuin sen verran, että ostin arvokkaasti näyteikkunasta myös osan III (1944-1967).

Russell kirjoittaa jouhevasti joten elämäkerta on helppolukuinen. Hän ei tyydy pelkästään värittämään tarinointiaan anekdooteilla ja juoruilulla, vaan ne muodostavat pitkälti teosten substanssipuolenkin. Mikä on kyllä vahinko, sillä mielellään lukisi enemmän teosten luomisprosessista. Kirja on rakennettu aika kivasti silleen, että ensin se ottaa tietyn pätkän elämäänsä, kertoo siitä ja liittää lopuksi mukaan senaikaisen kirjeenvaihtonsa.

Helppoudesta huolimatta auttaisi, jos olisi selvillä häneen liitetystä mielipideympäristöstä paremmin, sillä nyt hän usein viittaa asioihin ja tapahtumiin siten, kuin ne olisivat kaikkien tiedossa. Yhtä kaikki, hän piirtää itsestään viihdyttävän johdonmukaisen kuvan epäjohdonmukaisena ja vähän naivina maailmanparantajana. Se esim. piti jossain vaiheessa sisäoppilaitosta ja oli ihan aidon häkeltynyt siitä, että hommat kusi kun lapsille annettiin täysi vapaus toteuttaa itseään.

Jotenkin vaikea kuvailla, mitä mieltä Russellista henkilönä olen kirjat luettuani. Toisaalta hän suhtautuu itseensä jossain määrin ironisesti, mutta tietty vakaumus siitä, että oikeassa olen muuten minä tulee hyvin esille. Mutta sen linja ei säily mun mielestä koherenttina. Yhtenä esimerkkinä sen suhtautuminen sotaan ja pasifismiin: 1. maailmansodan aikana se oli jyrkästi pasifistisilla linjoilla, mutta toisessa sitten taas ei, ja kylmän sodan aikana sitten taas kyllä. Sodanvastaisuuttaan se perusteli pitkään ja ylevästi, mutta sitten takinkääntövaihe oikeutettiin sillä, että "Hitler oli kyllä tuhottava". Eli ei se siis aatteesta ollut kiinni, vaan vastustajasta (hauskana yksityiskohtana se muistaa mainita, että sen isoisä puhui aikanaan hartaasti sen puolesta, että jätettäis nyt se Napoleon rauhaan). Mutta ei se siis yleisen mielipiteen mukaan hötkyillyt, mistä sille koituikin yhtä sun toista harmia.

Bertrandin henkilökohtainen elämä oli myrskyisä nykyisilläkin mittapuilla. Neljä vaimoa, kolme avioeroa ynnä epämääräinen luku muita (usein päällekkäisiä) suhteita oli siihen maailmanaikaan pikkuisen silleen niinku paheksuttua. Olisi toivonut, että se olisi enemmän analysoinut mielenliikkeittään vaihtaessaan naisesta toiseen tai edes noin yleisellä tasolla hahmotellut suhteiden dynamiikkaa, mutta ei. Henkilökohtaisimmillaan se on oikeastaan analysoidessaan (vähän hämmentyneenä) kokemiaan mustasukkaisuudentunteitaan, kun se oli vankilassa itse ja se tiesi, että joku kuksii parhaillaan sen mielitiettyä. Oli pakko olla vähän vahingoniloinen ajatuksella siitäs sai, sikaporsas.

Viimeisessä osassa oli aika haikeaa lukea sen ensimmäisen vaimon kirjeitä (jotka se siis kirjoitti 80-vuotiaana, yli 50 vuotta eron jälkeen) joissa se tunnusti rakastaneensa Russellia koko ajan. Meinas alkaan itkettään, mää oon herkkis nääs.

Mutta ilmeisesti ajatustyö yhdistettynä naisseikkailuihin pitää miehen vireänä, sillä on ilo lukea sen analyyseja vaikka ukko kävi pitkälti yhdeksättäkymmentä. Se itse asiassa onnistui järkkäämään itsensä linnaan vielä 88-vuotiaanakin ja sitä harmitti kovasti, kun oikeussalissa joku tuomiota julistettaessa huusi, että tuomareiden pitäisi hävetä kun laittavat vankilaan sen ikäisen miehen.

Pitää kaivaa se ykkösosa vielä jostain. Ollut varmaan ihan ...tun ärsyttävä heppu, mutta tietyllä tapaa on ihailtava sen devoutionia.Ja olisi jännä kuulla sen näkemyksiä nykyajan probleemoista.