Opiskeluaikojen pituudesta on taitettu peistä niin kauan kun muistan, ja mä muistan turhan pitkältä ajalta. Enkä mä nyt viitsi alkaa kitisemään siitä, että jos halutaan et 4 vuotta ja ulos niin olis ehkä niiden vaatijien hyvä myöskin järjestää sellainen taloudellinen infra, et se kanssa onnistuisi.
Ei, nyt mä kitisen siitä miksi me ei itse auteta itseämme. Keskittyen kahteen keskeiseen asiaan, eli tenttien suoritusmahdollisuuteen sekä kurssien materiaalilogistiikkaan. Mä oon itse kahdessa yliopistossa ja toisessa niistä toinen homma toimii, toisessa taas toinen (siis nyt mä kai lasken Aalto-yliopiston yliopistoksi vaikken mä oikeen tajua, miten korkeakoulusta tulee yliopisto sillä, et mukaan tulee runkkarit Espoosta ja hipit ties mistä).
Kävin viime lukuvuonna taas pitkästä aikaa jotain humanistisen kursseja ja olin mä aika wtf, kun siellä jaeltiin jotain suttuisia monisteita ja verkko-aineistokyselyihin vastattiin, et ei oo oikeen aikaa/osaamista/kiinnostusta, tos on toi monistelasku silvuplee. Et ..ttu nyt sentään. Tää ois nyt sellainen aihe, et luulis tästä noustavan barrikadeille. Joo ei. HYY:n hallitusohjelmassa asiasta ei pihahdetakaan. Mukana on kuitenkin mainintoja siitä, että "kirjastot säilytettävä opiskelijoiden sosiaalisina kohtaamispaikkoina", "koulutuksen liittymäkohtia yliopistopedagogiseen koulutukseen on tarkasteltava", "ylioppilaskunta vaikuttaa erityisesti kansainvälisten vaihto-opiskelijoiden tarpeita vastaavan asumisen ja joukkoliikennealennusten saamiseksi".
Siis niinku. Hyviä & kivoja asioita. Mut haloo. Oikeasti mun mielestä pitäisi olla niin, että HYY ottaa kaksi kärkeä: kaikki tentit pitäisi olla mahdollista suorittaa ainakin 3krt/ per lukukausi YNNÄ kaikki fukin matsku löytyy verkosta. YHTÄÄN ..tun monistetta ei jaeta missään enää IKINÄ. Näiden asioiden johdosta voisi sitten lakkoilla ja julkilausuilla sydämen kyllyydestä.
Ihan oikeasti. ..tuttaa tää meininki, missä ollaan niin irrallaan enemmistön arjesta. Jollei maikat osaa niitä matskujaan nettiin virittää, niin sit ne koulutetaan siihen vaikka viikon kurssilla ja jollei sittenkään suju, niin laitetaan niitä sivareita hoitamaan homma. Siten, et siihen käytetty aika veloitetaan asianmukaiselta opettajalta. Eppäilen nääs, et alkaa silloin sitä oppimismotivaatiota löytymään ihan eri tavalla.
Aivan turha ruikuttaa, et lisää duunii maikoille, missä extrakorvaus. Ei oo lisäduunii, takuulla viimeistään keskipitkässä juoksussa aikaa säästyy.
Pitääkin yrittää lähestyä tulevien edarivaalien tiimoilta ryhmiä, et josko ne ottais nää ohjelmaan.
Sellainen disclaimeri vielä, et kyllähän noiden asioiden tolat on hyvin eri lailla eri laitoksissa/aineissa ynnä ja niin pois päin. Mut pitäis olla kaikkialla kondiksessa.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
Russellia Ruttopuistossa
Päivittäisen reittini varrelle osuu antikvariaatti, jonka ulkopuolella on pieni myyntikärry josta voi ostaa opuksia 50 sentillä. Hömpän lisäksi kärryssä on välillä hauskoja tekeleitä, kuten esimerkiksi vuoden 1927 Suomen Kuvalehdet yksissä kansissa. Erinomaisen rattoisa.
Nappasin siitä joku aika sitten mukaani Bertrand Russellin muistelmat (osa II, vuodet 1914-1944) ja kiinnostuin sen verran, että ostin arvokkaasti näyteikkunasta myös osan III (1944-1967).
Russell kirjoittaa jouhevasti joten elämäkerta on helppolukuinen. Hän ei tyydy pelkästään värittämään tarinointiaan anekdooteilla ja juoruilulla, vaan ne muodostavat pitkälti teosten substanssipuolenkin. Mikä on kyllä vahinko, sillä mielellään lukisi enemmän teosten luomisprosessista. Kirja on rakennettu aika kivasti silleen, että ensin se ottaa tietyn pätkän elämäänsä, kertoo siitä ja liittää lopuksi mukaan senaikaisen kirjeenvaihtonsa.
Helppoudesta huolimatta auttaisi, jos olisi selvillä häneen liitetystä mielipideympäristöstä paremmin, sillä nyt hän usein viittaa asioihin ja tapahtumiin siten, kuin ne olisivat kaikkien tiedossa. Yhtä kaikki, hän piirtää itsestään viihdyttävän johdonmukaisen kuvan epäjohdonmukaisena ja vähän naivina maailmanparantajana. Se esim. piti jossain vaiheessa sisäoppilaitosta ja oli ihan aidon häkeltynyt siitä, että hommat kusi kun lapsille annettiin täysi vapaus toteuttaa itseään.
Jotenkin vaikea kuvailla, mitä mieltä Russellista henkilönä olen kirjat luettuani. Toisaalta hän suhtautuu itseensä jossain määrin ironisesti, mutta tietty vakaumus siitä, että oikeassa olen muuten minä tulee hyvin esille. Mutta sen linja ei säily mun mielestä koherenttina. Yhtenä esimerkkinä sen suhtautuminen sotaan ja pasifismiin: 1. maailmansodan aikana se oli jyrkästi pasifistisilla linjoilla, mutta toisessa sitten taas ei, ja kylmän sodan aikana sitten taas kyllä. Sodanvastaisuuttaan se perusteli pitkään ja ylevästi, mutta sitten takinkääntövaihe oikeutettiin sillä, että "Hitler oli kyllä tuhottava". Eli ei se siis aatteesta ollut kiinni, vaan vastustajasta (hauskana yksityiskohtana se muistaa mainita, että sen isoisä puhui aikanaan hartaasti sen puolesta, että jätettäis nyt se Napoleon rauhaan). Mutta ei se siis yleisen mielipiteen mukaan hötkyillyt, mistä sille koituikin yhtä sun toista harmia.
Bertrandin henkilökohtainen elämä oli myrskyisä nykyisilläkin mittapuilla. Neljä vaimoa, kolme avioeroa ynnä epämääräinen luku muita (usein päällekkäisiä) suhteita oli siihen maailmanaikaan pikkuisen silleen niinku paheksuttua. Olisi toivonut, että se olisi enemmän analysoinut mielenliikkeittään vaihtaessaan naisesta toiseen tai edes noin yleisellä tasolla hahmotellut suhteiden dynamiikkaa, mutta ei. Henkilökohtaisimmillaan se on oikeastaan analysoidessaan (vähän hämmentyneenä) kokemiaan mustasukkaisuudentunteitaan, kun se oli vankilassa itse ja se tiesi, että joku kuksii parhaillaan sen mielitiettyä. Oli pakko olla vähän vahingoniloinen ajatuksella siitäs sai, sikaporsas.
Viimeisessä osassa oli aika haikeaa lukea sen ensimmäisen vaimon kirjeitä (jotka se siis kirjoitti 80-vuotiaana, yli 50 vuotta eron jälkeen) joissa se tunnusti rakastaneensa Russellia koko ajan. Meinas alkaan itkettään, mää oon herkkis nääs.
Mutta ilmeisesti ajatustyö yhdistettynä naisseikkailuihin pitää miehen vireänä, sillä on ilo lukea sen analyyseja vaikka ukko kävi pitkälti yhdeksättäkymmentä. Se itse asiassa onnistui järkkäämään itsensä linnaan vielä 88-vuotiaanakin ja sitä harmitti kovasti, kun oikeussalissa joku tuomiota julistettaessa huusi, että tuomareiden pitäisi hävetä kun laittavat vankilaan sen ikäisen miehen.
Pitää kaivaa se ykkösosa vielä jostain. Ollut varmaan ihan ...tun ärsyttävä heppu, mutta tietyllä tapaa on ihailtava sen devoutionia.Ja olisi jännä kuulla sen näkemyksiä nykyajan probleemoista.
Nappasin siitä joku aika sitten mukaani Bertrand Russellin muistelmat (osa II, vuodet 1914-1944) ja kiinnostuin sen verran, että ostin arvokkaasti näyteikkunasta myös osan III (1944-1967).
Russell kirjoittaa jouhevasti joten elämäkerta on helppolukuinen. Hän ei tyydy pelkästään värittämään tarinointiaan anekdooteilla ja juoruilulla, vaan ne muodostavat pitkälti teosten substanssipuolenkin. Mikä on kyllä vahinko, sillä mielellään lukisi enemmän teosten luomisprosessista. Kirja on rakennettu aika kivasti silleen, että ensin se ottaa tietyn pätkän elämäänsä, kertoo siitä ja liittää lopuksi mukaan senaikaisen kirjeenvaihtonsa.
Helppoudesta huolimatta auttaisi, jos olisi selvillä häneen liitetystä mielipideympäristöstä paremmin, sillä nyt hän usein viittaa asioihin ja tapahtumiin siten, kuin ne olisivat kaikkien tiedossa. Yhtä kaikki, hän piirtää itsestään viihdyttävän johdonmukaisen kuvan epäjohdonmukaisena ja vähän naivina maailmanparantajana. Se esim. piti jossain vaiheessa sisäoppilaitosta ja oli ihan aidon häkeltynyt siitä, että hommat kusi kun lapsille annettiin täysi vapaus toteuttaa itseään.
Jotenkin vaikea kuvailla, mitä mieltä Russellista henkilönä olen kirjat luettuani. Toisaalta hän suhtautuu itseensä jossain määrin ironisesti, mutta tietty vakaumus siitä, että oikeassa olen muuten minä tulee hyvin esille. Mutta sen linja ei säily mun mielestä koherenttina. Yhtenä esimerkkinä sen suhtautuminen sotaan ja pasifismiin: 1. maailmansodan aikana se oli jyrkästi pasifistisilla linjoilla, mutta toisessa sitten taas ei, ja kylmän sodan aikana sitten taas kyllä. Sodanvastaisuuttaan se perusteli pitkään ja ylevästi, mutta sitten takinkääntövaihe oikeutettiin sillä, että "Hitler oli kyllä tuhottava". Eli ei se siis aatteesta ollut kiinni, vaan vastustajasta (hauskana yksityiskohtana se muistaa mainita, että sen isoisä puhui aikanaan hartaasti sen puolesta, että jätettäis nyt se Napoleon rauhaan). Mutta ei se siis yleisen mielipiteen mukaan hötkyillyt, mistä sille koituikin yhtä sun toista harmia.
Bertrandin henkilökohtainen elämä oli myrskyisä nykyisilläkin mittapuilla. Neljä vaimoa, kolme avioeroa ynnä epämääräinen luku muita (usein päällekkäisiä) suhteita oli siihen maailmanaikaan pikkuisen silleen niinku paheksuttua. Olisi toivonut, että se olisi enemmän analysoinut mielenliikkeittään vaihtaessaan naisesta toiseen tai edes noin yleisellä tasolla hahmotellut suhteiden dynamiikkaa, mutta ei. Henkilökohtaisimmillaan se on oikeastaan analysoidessaan (vähän hämmentyneenä) kokemiaan mustasukkaisuudentunteitaan, kun se oli vankilassa itse ja se tiesi, että joku kuksii parhaillaan sen mielitiettyä. Oli pakko olla vähän vahingoniloinen ajatuksella siitäs sai, sikaporsas.
Viimeisessä osassa oli aika haikeaa lukea sen ensimmäisen vaimon kirjeitä (jotka se siis kirjoitti 80-vuotiaana, yli 50 vuotta eron jälkeen) joissa se tunnusti rakastaneensa Russellia koko ajan. Meinas alkaan itkettään, mää oon herkkis nääs.
Mutta ilmeisesti ajatustyö yhdistettynä naisseikkailuihin pitää miehen vireänä, sillä on ilo lukea sen analyyseja vaikka ukko kävi pitkälti yhdeksättäkymmentä. Se itse asiassa onnistui järkkäämään itsensä linnaan vielä 88-vuotiaanakin ja sitä harmitti kovasti, kun oikeussalissa joku tuomiota julistettaessa huusi, että tuomareiden pitäisi hävetä kun laittavat vankilaan sen ikäisen miehen.
Pitää kaivaa se ykkösosa vielä jostain. Ollut varmaan ihan ...tun ärsyttävä heppu, mutta tietyllä tapaa on ihailtava sen devoutionia.Ja olisi jännä kuulla sen näkemyksiä nykyajan probleemoista.
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Ootsä Mäkkäris duunis?
Maailmanparantaminen (noin ihan silleen teoin) on välillä (usein) vaivalloista. Vahtaat purkkien kyljestä sitä tai tätä juttua, aprikoit meneekö tämä roska nyt mihinkäkin pönttöön ja saiks tätä hei nyt yleensä ostaa ollenkaan jne. Välillä vähän hajoaa, mutta tulee sitä nyt kuitenkin aina jotain ns. oikeinkin tehtyä. Ihan sen takia, että maailma olisi pikkuisen parempi paikka. Omatunto tosin soimailee ja esittää sinällään ihan hyviä kysymyksiä, et miksi et nyt tekisi vielä tätäkin jutskaa kuten pitää ja voisitko jossain vaiheessa luopua vaikka kokonaan lihasta, ethän sä sitä oo suunnitellutkaan vasta kun jotain 12-vuotiaasta.
Niinpä. Mutku ei oo tullu tehtyy ja vaikka oiskin tullu, niin välillä sitä sitten repsahtelee. Kuten nyt esimerkiksi käymään McDonald'sissa. En tosin kyllä ole Mäkkärissä selvin päin istunut herran aikaan, mutta darrassa tulee välillä sorruttua. Ihan sen takia, et krapulassa maailmanparannusinto (ja muutkin innot) toimii säästöliekillä eikä ihan oikeesti vaan jaksa ottaa kaikkeen kantaa. Sen lisäksi mä itse asiassa tykkään niiden sapuskasta (siis darrassa, en selvänä, kumma juttu muuten).
Ja Mäkkärissä käynnistä tulee sitten moraalinen krapula, varsinaisen päälle. Mut mieltä voi vähän parantaa jättämällä tekemättä yhden jutun. Sain idean, kun jossain vaiheessa (taas) olin heikossa hapessa ja teki mieli Mäkkärin apetta niin siinä ranskiksia mutustellessa alkoi paitsi ...tuttaan niin myös lamppu vähän räsähtelemään. Huomasin näet, että melkein kaikki Mäkkärin asiakkaathan on tavallaan siellä duunissa. Eikä millään muotoa vähäisessä hommassa - nehän käytännössä hoitaa ilmaiseksi merkittävän osan paikan siivouksesta.
Jatkoin sitten filosofointia kaverilleni (kyllästyneen näköiselle) siitä, että entäs jos Mäkkärin asiakkaat ei enää viitsisikään olla siellä töissä? Et jättäis remelit syötyään kylmästi pöytään eivätkä antaisi sen roskiksen Kiitos-sanan vaikuttaa? No seuraisi siitä ainakin se, että jollei Mäkkäri halua, että se alkaa näyttää kaatopaikalta niin niiden on pakko palkata lisää väkeä tekemään sitä duunia, jonka asiakkaat aikaisemmin teki for free. Ja saa siinä sit useampikin sukkula puuhata, joten palkkakustannukset nousisi. Eli saavutetaan kolme asiaa:
1, Palkkakustannukset ylemmäs => purilaisten hinta ylemmäs => harvemmin/harvemmat käy. Bien ja bueno.
2, Jollei sukkuloita ole runsaasti, Mäkkärit alkaa olla vähän epäsiistejä. Ihmiset ei tykkää ja käy harvemmin, b&b.
3, Maailma paranee välillisesti (kohdat 1 ja 2) ja toisin kuin yleensä, niin ei tarvitse muuta kuin jättää yksi pieni mutta v-mäinen homma tekemättä. Erittäin b&b.
Jätettiin kaverin kanssa tarjottimet sitten siihen ja sen jälkeen en ole muuten vienyt sitä kertaakaan. Ja kysyn aina seuralaisiltani siinä vaiheessa kun ne alkaa sitä tarjotinta kiikuttamaan roskista kohti, et onks ne muuten Mäkkäris duunis. Tästä yleensä sitten sukeutuu keskustelu jonka lopputuloksena 4/5 jättää sen tarjottimen viemättä.
Vasta-argumenttejäkin toki on kuultu. Paras on varmaan, et mitäs käyt täällä jos on noin vaikeeta. No niin. Mutku ollaan jo. Ja muut vastaväitteet on pääsääntöisesti koskettanu sitä, et käy työntekijöitä sääliksi kun ne joutuu sit keräämään ne roskat. Joo, joutuu joo. Mut se ois kyllä niiden homma muutenkin. Eikä multa paljoa myötätuntoa heru mäkkäriduunareille eikä tarvitsekaan - mun mielestä moisia arvoja noudattava/edistävä puulaaki on sellainen, jonne ei kenenkään pitäisi mennä duuniin (okei, syömäänkään...). Mutta toki muut voi olla asiasta ihan mitä mieltä tykkää.
Eli siis. Tää on ihan itse keksitty maailmanparannuskeino (mulla ei ole montaa) ja vaikka on toki mahdollista/todennäköistäkin, että joku on jossain toteuttanut tämän niin ei ole multa pois, samalla asialla ollaan. Pelastetaan siis pieni pala maailmaa antamalla Mäkkärin hoitaa itse oma siivouksensa, eiks joo?
Niinpä. Mutku ei oo tullu tehtyy ja vaikka oiskin tullu, niin välillä sitä sitten repsahtelee. Kuten nyt esimerkiksi käymään McDonald'sissa. En tosin kyllä ole Mäkkärissä selvin päin istunut herran aikaan, mutta darrassa tulee välillä sorruttua. Ihan sen takia, et krapulassa maailmanparannusinto (ja muutkin innot) toimii säästöliekillä eikä ihan oikeesti vaan jaksa ottaa kaikkeen kantaa. Sen lisäksi mä itse asiassa tykkään niiden sapuskasta (siis darrassa, en selvänä, kumma juttu muuten).
Ja Mäkkärissä käynnistä tulee sitten moraalinen krapula, varsinaisen päälle. Mut mieltä voi vähän parantaa jättämällä tekemättä yhden jutun. Sain idean, kun jossain vaiheessa (taas) olin heikossa hapessa ja teki mieli Mäkkärin apetta niin siinä ranskiksia mutustellessa alkoi paitsi ...tuttaan niin myös lamppu vähän räsähtelemään. Huomasin näet, että melkein kaikki Mäkkärin asiakkaathan on tavallaan siellä duunissa. Eikä millään muotoa vähäisessä hommassa - nehän käytännössä hoitaa ilmaiseksi merkittävän osan paikan siivouksesta.
Jatkoin sitten filosofointia kaverilleni (kyllästyneen näköiselle) siitä, että entäs jos Mäkkärin asiakkaat ei enää viitsisikään olla siellä töissä? Et jättäis remelit syötyään kylmästi pöytään eivätkä antaisi sen roskiksen Kiitos-sanan vaikuttaa? No seuraisi siitä ainakin se, että jollei Mäkkäri halua, että se alkaa näyttää kaatopaikalta niin niiden on pakko palkata lisää väkeä tekemään sitä duunia, jonka asiakkaat aikaisemmin teki for free. Ja saa siinä sit useampikin sukkula puuhata, joten palkkakustannukset nousisi. Eli saavutetaan kolme asiaa:
1, Palkkakustannukset ylemmäs => purilaisten hinta ylemmäs => harvemmin/harvemmat käy. Bien ja bueno.
2, Jollei sukkuloita ole runsaasti, Mäkkärit alkaa olla vähän epäsiistejä. Ihmiset ei tykkää ja käy harvemmin, b&b.
3, Maailma paranee välillisesti (kohdat 1 ja 2) ja toisin kuin yleensä, niin ei tarvitse muuta kuin jättää yksi pieni mutta v-mäinen homma tekemättä. Erittäin b&b.
Jätettiin kaverin kanssa tarjottimet sitten siihen ja sen jälkeen en ole muuten vienyt sitä kertaakaan. Ja kysyn aina seuralaisiltani siinä vaiheessa kun ne alkaa sitä tarjotinta kiikuttamaan roskista kohti, et onks ne muuten Mäkkäris duunis. Tästä yleensä sitten sukeutuu keskustelu jonka lopputuloksena 4/5 jättää sen tarjottimen viemättä.
Vasta-argumenttejäkin toki on kuultu. Paras on varmaan, et mitäs käyt täällä jos on noin vaikeeta. No niin. Mutku ollaan jo. Ja muut vastaväitteet on pääsääntöisesti koskettanu sitä, et käy työntekijöitä sääliksi kun ne joutuu sit keräämään ne roskat. Joo, joutuu joo. Mut se ois kyllä niiden homma muutenkin. Eikä multa paljoa myötätuntoa heru mäkkäriduunareille eikä tarvitsekaan - mun mielestä moisia arvoja noudattava/edistävä puulaaki on sellainen, jonne ei kenenkään pitäisi mennä duuniin (okei, syömäänkään...). Mutta toki muut voi olla asiasta ihan mitä mieltä tykkää.
Eli siis. Tää on ihan itse keksitty maailmanparannuskeino (mulla ei ole montaa) ja vaikka on toki mahdollista/todennäköistäkin, että joku on jossain toteuttanut tämän niin ei ole multa pois, samalla asialla ollaan. Pelastetaan siis pieni pala maailmaa antamalla Mäkkärin hoitaa itse oma siivouksensa, eiks joo?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)